Virgin

Harvan bändin uudistuminen on herättänyt yhtä paljon närää kuin ruotsalaisen Weeping Willowsin. Kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla yhtye soitti hyvin perinteikästä, rautalankaan ja tremolo-soundeihin pohjautuvaa kaihopoppia, kun taas edellisellä Into The Light -levyllä WW yht’ äkkiä haki inspriraationsa Depeche Moden ja The Curen kaltaisista nimistä. Minun silmissäni muutos ei kuitenkaan ollut niin radikaali, että siitä olisi ylipäätänsä mitään metakkaa pitänyt nostaakaan - WW yksinkertaisesti päivitti sointinsa ja tämä kehitystyö jatkuu Presencellä. Sen sijaan huomio olisi pitänyt kiinnittää heikentyneeseen biisimateriaalin, joka ei millään tasolla pystynyt vastaamaan loistavalle Endless Nightille.

Nyt Weeping Willows on jälleen onnistunut. Parissa kappaleessa (esim. avaussinkula Stairs) yhtye on jopa myöntynyt yleisen painostuksen alla ja palannut vanhaan tunnistettavaan linjaansa. Olitpa linjan kummalla puolella tahansa, ei Stairsin loistoa voi mennä kiistämään. Magnus Carlson on yksi skandinaavian parhaista tulkitsijoista ja tähän biisiin mies on saanut puristettua jopa tipan sydänverestään. Ainoa todella vahvasti Depeche Modelta haiskahtava siivu Presencellä on Lost Love, jonka taustat ovat liki identtisiä DM:n soundimaailman kanssa, eikä Carlsonin laulusuorituskaan kovin kauaksi Dave Gahanin vastaavasta pääse. Pastissi tai ei, Lost Love on mielestäni upea kappale ja tuo levyn pakahduttavaan tunnelmaan pientä kevennystä.

Ja mikä parasta, Presencen liito kestää loppuun saakka. Neljäänkymmeneenyhteen minuuttiin ei mahdu yhtään perustelematonta hetkeä, vaan tasaisen laadukasta matskua on maltettu säästellä levyn loppupuolelle asti. Esimerkiksi kelpaa levyn upeasti päättävä akustinen Pretty Little Babies, joka todistaa että Weeping Willows ei pelaa ainoastaan yhden toimivan kortin varassa.