Sakara

Kurimus levyllä suomenkielisen thrashin tyhjästä luonut, ja samalla kotimaisen metallin maisemaa peruuuttamattomasti järisyttänyt, Mokoma jatkaa viidennellä pitkäsoitollaan tutuilla ja entistäkin raskaammilla linjoilla. Siinä missä parin vuoden takainen Tämän maailman ruhtinaan hovi tyytyi lähinnä jalostamaan edellisen kiekon elementtejä, vie tämä viides albumi yhtyeen ilmaisua jälleen tyystin uusille urille.

Yhdentoista raidan kokoinen metalliteos saa parhaan mahdollisen startin kun vihaistakin vihaisempi Valapatto ja suorastaan raivoisa Ärräpää kajahtavat peräjälkeen maisemaan. Karjalan miehet ovat nyt vihaisempia kuin koskaan, eikä helpotusta ole luvassa vaikka upea Kuu saa valtansa auringolta tiputtaakin hetkeksi vauhtia ja tarjoaa melodista laulua. Sanoitusten suunnaton ahdistus, viha ja suru lyövät heti alusta lähtien vahvan leimansa jokaiseen kappaleeseen, eikä Annalan tuskaa voi olla tuntematta. Näiden syvimpien tuntojen ilmaisuun ei ole muuten käytetty koko levyllä ainuttakaan kirosanaa, mikä nostaa lyriikoiden tehoa vain entisestään.

Kuoleman laulukunnaat on, kuten edeltäjänsäkin, ensisijaisesti vahva kokonaisuus, jonka pilkkominen pienempiin osiin ei käy tuosta vaan. Yhtyeen ilmaisu on kehittynyt albumi albumilta aina vain monimuotoisemmaksi ja monessa suhteessa uutukainen onkin haastavin Mokoma-levy. Rytmiryhmä on joutunut aiempaa kovemmalle koetukselle kimuranttien sovitusten viedessä kappaleiden rakenteita yhä mielikuvituksellisempiin suuntiin, samoin kitaroiden kuvioluistelu on entistäkin koukeroisempaa. Alun terästäkin vahvemman biisikolmikon lisäksi edukseen tasaisesta kappalekatraasta erottuvat erityisesti hidas ja vaaniva Mieli sydäntä syyttää, viiltävän tuskaisia kaikuja heijasteleva Itken silmät päästäni sekä matkan päättävä revittelyhelmi Lujaa tekoa. Oikeastaan jokainen siivu mainitsisi kunnianmaininnan, sillä tällä kertaa nivaskasta ei todellakaan löydy täytekappaleita.

Yhteenvetona voi todeta, että Kuoleman laulukunnaat on vihaisin, väkevin, brutaalein, monimuotoisin ja useammallakin tapaa ehdottomin Mokoman pitkäsoitoista. Se vaatii aikaa avautuakseen, mutta palkitsee kärsivällisen kuulijan ruhtinaallisesti.